Sähköallergia

Sähköyliherkkyys (engl. electromagnetic hypersensitivity, EHS) on tila, jossa ihminen kokee tuntevansa allergista herkkyyttä sähkömagneettiselle säteilylle. Se voi ilmetä ihoreaktiona kuten punoituksena, kihelmöintinä tai polttavana tunteena, tai yleisoireina kuten väsymyksenä, keskittymisvaikeutena, muistihäiriöinä, huimauksena, ruoansulatusvaikeuksina tai sydämentykytyksenä. Tällainen oireiden yhdistelmä ei ole osa mitään ennestään tunnettua oireyhtymää. Raportoidut oiretyypit ovat epäspesifejä, toisin sanoen niitä voi esiintyä useiden eri sairauksien yhteydessä. 1980-luvulla yleisin raportoitu sähköyliherkkyysoireiden laukaisija oli tietokoneen näyttö, ja kuvatut oireet olivat tyypillisesti iho-oireita. Nykyään tavallisia oireiden laukaisijoita ovat tietokoneet, matkapuhelimet sekä WLAN-verkkoja käyttävät laitteet, ja kuvatut oireet ovat tyypillisesti vakavia yleisoireita. Oireiden alettua ne tyypillisesti yleistyvät, ja monet sähköyliherkät sanovat olevansa yliherkkiä esimerkiksi loisteputkille ja jopa hehkulampuille. Toisille oireet muodostavat vain lievän haitan, jotkut taas menettävät työkykynsä ja tuntevat, etteivät säteilyn vuoksi enää voi asua kaupunkiympäristöissä. Sähköyliherkkyyttä muistuttava ilmiö on "monikemikaaliyliherkkyys" (multiple chemical sensitivities, MCS, joka sekin on syntymekanismien osalta huonosti tunnettu. Oirekuva muistuttaa hyvin paljon sähköyliherkkyyden oirekuvaa. Lisäksi sähkö- ja monikemikaaliyliherkkyys näyttävät esiintyvän usein yhdessä. Sähköyliherkkyyden etiologia on kiistanalainen, vaikkakin sähkömagneettisen säteilyn biologisista vaikutuksista kudosviljelmiin, eläimiin ja ihmisiin on paljon uutta tietoa. Maailman terveysjärjestön WHO:n mukaan (2005) sähköyliherkkyysoireet ovat varmasti todellisia, mutta oireiden yhteyttä sähkömagneettiseen säteilyyn ei ole voitu osoittaa[1]. Sokkotesteissä sähköyliherkät koehenkilöt eivät useimmissa tapauksissa pysty kertomaan, milloin heitä säteilytetään ja milloin ei. Tällainen oli yleistulos vuonna 2005 tehdyssä systemaattisessa katsauksessa, jossa käytiin läpi 31 tutkimusta. Samaan suuntaan viittasi toinen, vuonna 2008 tehty systemaattinen katsaus. Myoung Soo Kwonin tohtorinväitös Turun yliopistossa 2009 sai tulokseksi, että matkapuhelimen aiheuttama sähkömagneettinen säteily ei aiheuttanut merkittäviä vaikutuksia aivojen sähköiseen toimintaan tai tiedollisiin prosesseihin. Näin sähköyliherkät eivät saaneet todistetuksi väitteitään siitä, että radiosignaalia lähettävä matkapuhelin tekee heidät sairaiksi tai huonovointisiksi. Sähköyliherkkyydestä vallitsee kaiken kaikkiaan hyvin ristiriitaisia käsityksiä. Terveyskirjasto-nimisen suomalaisen asiantuntijalähteen mukaan lääketiede "ei sellaista sairautta tai oireyhtymää tunne", ja hoidoksi ehdotetaan kognitiivista käyttäytymisterapiaa ja katsotaan, että sähkömagneettiselta säteilyltä suojaavat välineet "pikemminkin ruokkivat oireilua kuin poistavat sitä". Jotkut lääkärit tulkitsevat sähköyliherkkyyden suoranaisesti hypokondrian eli "luulosairauden" muodoksi. Ruotsissa sähköyliherkkyydellä on tunnustettu asema työkykyä alentavana vammana, vaikkakaan sitä ei pidetä sairautena. Sähköyliherkkyys voidaan Ruotsissa käytetyssä sairausluokituksessa diagnosoida tunnuksen R68 alle. Euroopan parlamentti kehottaa (2.4.2009) "jäsenvaltioita noudattamaan Ruotsin esimerkkiä ja tunnustamaan sähköyliherkkyydestä kärsivät henkilöt vammaisiksi, jotta heille voidaan taata asianmukainen suojelu ja yhtäläiset mahdollisuudet". Maailman eri maissa toimii kymmeniä tukiryhmiä sähköyliherkkyysoireista kärsiville.